Lounaalla ja bisnesmatkalla Marokossa

Eilen kävin kahden jengikaverini kanssa päiväretkellä Marokossa.

Aamutreenien jälkeen käymme hakemassa kotoa passit ja puolen päivän aikaan matkaamme rajan yli Castillejon kaupunkiin bisnes- ja lounasmatkalle. Ensimmäisellä kerralla kun matkustin rajan yli Marokon puolelle ihmettelin joka ikisessä kadun kulmassa liehuvia valatavan kokoisia Marokon punaisia lippuja. Huvittuneisuutta herättivät myös täyteen ahdatut taksit, tavalliset henkilöautot joissa saattoi olla parhaillaan jopa lähemmäs kymmenen matkustajaa. Nyt viidennellä kerralla liput ja nuijalla täyteen lyödyt autot eivät enää ihmetytä samalla tavalla.

Joukkutoverini Coca on hyvä matkaopas, sillä hän puhuu äidinkielenään arabiaaa ja tuntuu tuntevan puolet kaupungin väestöstä. Cocan autolla matka sujuu nopeasti ja vaivatta. Minulle jää mielikuva, että joka kulmassa törmäämme hänen sukulaisiinsa tai tuttuihin. Cocalla on pelaamisen ohella pieni sivubisnes. Hän välittää vaatteita parin kaverinsa kanssa jälleenmyytäväksi Espanjan mantereelle. Kuuminta kamaa näillä markkinoilla tuntuvat olevan tekijänoikeuksille pyllistävät jäljennökset Eurooppalaisten suurten futisjoukkueiden pelipaidoista ja joukkueiden virallisista verryttelypuvuista. Myös muut merkkivaatteet menevät kaupaksi.

On käsittämätöntä huomata kuinka valtava määrä vaatteita ja tavaraa pienen kaupungin kaduilla on myynnissä. Farkkuja, pikeepaitoja, t-paitoja, kauluspaitoja, surffishortseja, kenkiä, laukkuja, aurinkolaseja, kelloja, koruja, elekrtoniikkaa, kosmetiikkaa, mitä vaan ihminen voi keksiä voivansa myydä. Gucci, Dolce & Gabbana, Lacoste, Martini, Armani, Hilfiger, Polo, Fred Perry, Paul Smith, Quicksilver, Nike, Adidas, Puma, Rolex, Tag Heuer, Ferrari, Mont Blanc, Carrera, Ray Ban ja niin edelleen ja niin edelleen. Kaikki taatusti feikkiä.

Basaareista voi ostaa toki myös paikallisia kankaita, perinteisiä arabityyliin koristeltuja kaapuja, suippokärkisiä kenkiä ja paikallisia leivoksia sekä monenlaisia markkolaisia ruokaherkkuja. Paikallisherkuista ceutalaisten joukkuetovereitteni erityissuosiossa on marokkolainen Fanta, joka huomattavasti oranssimpaa ja makemapaa, kuin juoman eurooppalainen versio.   

Käymme hakemassa tutuilta kauppialta Cocan tilauslistalla olevat vaatteet. Listalta löytyy aika monta Cristianon Real Madrid -palipaidan uutta mallia. Sen jälkeen syömme paikallisen halal-lihasta tehdyn kebabin, jota kutsutaan Shawarmakis. Coca käy myös parturissa trimmaamassa kampaustaan ja partaansa. Hinta operaatiolle on 20 dirhamia eli vajaat kaksi euroa.

Kello kolmen aikaan ylitämme rajan jälleen ja palaamme Espanjan ja Euroopan Union alueella. Saavumme kotiin parahiksi siesta-aikaan. Omaan reppuuni matkalta tarttuu muutamat uudet kalsarit, kello, taateleita, manteleita ja pähkinöitä. Kameraa en ole vielä näille reissuille viitsinyt kantaa mukanani, mutta lupaan että jossain vaiheessa on myös kuvaraporttia tarjolla Marokon basaareista.   

Kokemusten jakamisesta

Kun matkustaa tai asuu ulkomailla, tulee ympärilläolevia asioita lähes koko ajan verrattua siihen miten asiat ovat koti-Suomessa. Myös tämän blogin kaksi ensimmäistä tekstiä ovat käsitelleet kulttuurieroja ja kokemuksia, jotka olen kokenut erikoisiksi verrattuna siihen mitä olen Suomessa tottunut. Tietysti mitä pidemmän aikaa ulkomailla viettää sen arkipäiväisemmiksi erikoiset kokemukset muuttuvat. Asun nyt toista vuotta Españassa, niinpä esimerkiksi siesta, tuore vaalea leipä, päivittäinen auringonpaiste, palmut, kenkien käyttäminen sisätiloissa, miesten paljaat sääret, halpa kalja, kaduilla kauniiden naisten perään viheltely, jalkapallon ja urheilu ylitarjonta sekä monet muut seikat tuntuvat jo hyvin normaaleilta arkipäiväisilta asioilta.

Blogia näpyttelemässä. Kotimaassa ei kyllä tulisi mieleenkään laittaa Suomen lippua seinälle. Täällä Ceutassa se tuntui kuitenkin jotenkin luontevalta, kun lipun matkalaukun pohjalta löysin. Lipun vieressä GFT:n viiri. Kai näillä yrittää luoda jonkinlaista kodikkuuden tunnetta. Vasemmalla lipaston päällä on elektroninen valokuvakehys, jossa pyörii vanhoja kuvia.   

Usein sanotaan, että suhde kotimaahan ja identifioituminen synnyinmaahansa vahvistuu, kun asuu ulkomailla ja se on varmasti monessa mielessä totta. Tyypillistä ja kliseista on, että
ulkosuomalaiset alkavat ikävoidä kaiholla ruisleipää, saunaa ja kesämökin järvimaisemia. Yleensä eniten kuitenkin ikävöidään ihmisiä: perhettä, ystäviä, sukulaisia ja omasta menneisyydestä tuttuja naamoja. Omasta puolestani voin sanoa, että ikäväni on kohdistunut lähinnä ihmisiin ja sitä kautta myös sellaisiin asioihin, joita voin kokea vain suomalaisten tai Suomessa asuvien ystävieni ja läheisteni seurassa.

Jonkinlaisesti kaipuusta kertoo kai sekin, että olen kuunneellut viime aikoina netin kautta suomalaisia (ja välillä tosin kaiken muunkin maalaisia) radiokanavia. Viime viikolla radiofilosofi, kolumnisti ja kirjailija Tuomas Nevanlinna kertoi Amerikassa asuessaan oivaltaneensa ikävöivänsä eniten suomalaisia sisäpiirin vitsejä. Nevanlinna totesi Tukevasti ilmassa -ohjelman kansallisia identiteettejä käsitelleessä keskustelussa, että Spede-vitsien jakaminen jenkkien kanssa oli täysin mahdotonta ja se oli asia joka sai hänet kaipaamaan Suomea. Pointtina oli että vain Suomessa pitkään asunut ihminen voi ymmärtää perusteellisesti sen, mitä kaikkea Spede-instituutio merkitsee ja sen sellittäminen ulkomaalaisille normaalin soljuvan keskustelun lomassa on aivan liian monimutkaista.

Myös minun blogissani on pitkälti kyse tästä asiasta. Näen ja koen päivittäisessä arjessa paljon asioita, jotka tuntuvat minun espoolaisesta näkövinkkelistä oudoilta ja erikoisilta. Olen tietääkseni Ceutan ainoa suomalainen eikä muutenkaan muita pohjoiseurooppalaisia girejä, joiden kanssa ihmetyksiä voisi jakaa, ole juurikaan täällä näkynyt. Niinpä näiden "onpas hassua ja erikoista" -kokemusten ja tuntemusten jakamiseen tarjoutuu hyvin vähän mahdollisuuksia elävissä ihmiskontakteissani. Erikoisten asioiden ihmettely seurassa on huomattavasti antoisampaa kuin yksin ja siksi olen halunnut jakaa näitä kokemuksia kanssanne tämän blogin muodossa.

Luotolle

Kävin tänään naapurissamme sijaitsevassa Ceutan kuninkaallisessa kauppahallissa ostamassa vihanneksia. Puolikiloa porkkanoita ja kolme pientä kerää salaattia maksoivat yhteensä 2,30 euroa. Sattumalta mukanani ei ollut viisikymppistä pienenmpää seteliä, eikä taskun pohjalta myöskään löytynyt riittävästi kolikoita ostosteni maksamiseksi. Osasin jo odottaa ongelmia, kun tajusin tilanteen. Ennustukseni kävivät pian toteen kun myyjä totesi ettei hänella ole kassassa kyllin vaihtorahaa noin isoille summille. Valittelin tilannetta ja valmistauduin raahautumaan läheiseen ketjumarkettiin Coviraniin. Harvahampaisen myyjän välitön reaktio oli kuitenkin leveä hymy ja toteamus: "Ei syytä huoleen. Maksat kun sinulla on pienempää ja kerkeät!" Hieman hämmentyneenä tilanteesta otin tarjouksen vastaan, kiitin ja lupasin tulla maksamaan ostokseni ensitilassa, heti mañana.

Lyhyen kotimatkani aikana ilmaiset vihannekset käsikahvassa heiluen rupesin vertamaan tätä mikrotason tilannetta Euroopan tämän päivän taloussekamelskaan. Etelä-Euroopan maiden holtitonta pitkään jatkunutta velanottoa ja -antoa pidetään suurimpana syynä tämän päivän ongelmille. Säntillisessä Suomessa välimereläisten vastuuntunnoton luotolla eläminen on nähty pelkästään negatiivisessa valossa. Liiaksi velaksi eläminen on nähty välillä jopa osoituksena näiden maiden ihmisten vastuuttomista ja epäluotettavista ominaisluonteenpiirteistä.

Tässä arkipäivän kohtaamisessa koin kuitenkin nähneeni myös kolikon toisen puolen. Mutkaton ja huoleton tapa suhtautua rahaan voi toki tuoda isossa kuvassa suuria ongelmia huomiselle, mutta siinä on myös hyvät puolensa. Tarkoitukseni ei tietenkään ole puolustella eteläeurooppalaisten maiden vastuutonta talouspolitiikkaa. Halusin lähinnä tuoda esille näkövinkkelin täkäläisestä arjesta, joka kenties osoittaa ettei asoita tulisi nähdä liian mustavalkoisesti. Minulle tästä luottamukselluisesti ja luotollisesta kaupankäynnistä jäi hyvä mieli ja huomasin löytäneeni positiivisen puolen asiassa, jota viime aikoina mustamaalattu isoin teloin etenkin pohjoisen ihmisten medioissa ja mielissä. Ehkä  oivallukseni ja pointtini olikin juuri siinä, ettei esimerkiksi maan politiikkojen päätöksistä tai taloustilanteesta tulisi tehdä liian pitkälle meneviä yleistyksiä kyseisen maan kansalaisten ominaispiirteistä.

Käsilaukkuja, suoristusrautoja ja säihkyviä sääriä

Españalainen muoti eroaa suomalaisesta monessa mielessä. Täällä on sosiaalisesti täysin hyväksyttävää, että kuka tahansa mies peilaa itseaan huolella ja pitkään laittaessaan hiuksiaan ja vaatetustaan kuosiin. Föönin ja suoristusraudan käyttö ei ole millään tapaa tavatonta, vaan täysin normaali rutiini ennen illanviettoon lähtöä. Esimerkiksi kämppäkaverini Antonio suoristaa hiuksensa kuosiin raudan avulla aina kun on tiedossa vähänkin merkittävämpi syy kaunistautua. Hiustenhoittuotteiden lisäksi myös hajuvesiä myydään ja ostetaan paljon, eikä niiden käytön kanssa todellakaan säästellä. 

Tyylikkääksi pukeutumista ei ujostella ja superhalvat hinnat mahdollistavat sen, että vaatekaappia uusitaan tiuhaan tahtiin. Zara, Mango, Pull & Bear, Bershka ja monet muut kansainvälisesti suositut ja varsin pätevät muotivaateketjut ovat españalaista alkuperää.

Täällä Ceutassa olen jo toista vuotta peräkkäin joukkueemme ainoa pelaaja, joka ei aja (tai vahapoista) säännöllisesti säärikarvojaan. Voi olla, että minua pidetään hieman outona sen takia, mutta toistaiseksi olen ollut sen verran juro ÄIJÄ, etten ole vielä antautunut moiseen turhamaisuuteen. Mielestäni on myös hieman hölmön ja irvokkaan näköistä, kun tummakarvasilla joukkuekavereilla puskee piikikästä sänkeä joka paikkaan jo muutama tunti karvanpoiston jälkeen.

Edellämainittujen seikkojen lisäksi olen kiinnittänyt erityisesti huomiota Härmään toistaiseksi rantautumaton ilmiöön, joka on miesten käyttämät käsilaukut. Täällä lähes kaikki raavaan miehen tunnusmerkit täyttävät nuoret jätkät käyttävät kännykän, avainten ja lompakon säilyttämiseen taskujen sijaan pieniä olan yli heitettäviä laukkuja, jotka muistuttavat erehdyttävästi naisten käsilaukkuja.

Seura tekee kaltaisekseen ja paikallisen muodin vaikutteita on vaikeaa yrittää välttää täydellisesti. Tällä hetkellä integroitumiseni españalaiseen yhteiskuntaan on siinä vaiheessa, että fööniin tai suoristusrautoihin päin en ole vielä vilkaissutkaa ja karvat ovat toistaiseksi pysyneet koivissani.  Hajuvesiä käytän edelleenkin hyvin maltillisesti, mutta kenties kynnys hajusteen suihkaisemiseksi on madaltunut hieman aiemmasta. Vaatekaupoilla olen käynyt ja käsilaukun hankintakin on jo laitettu harkintaan.

Nämä ilmiöt eivät vielä toistaiseksi ole rantautuneet Suomeen, ainakaan kovin näkyvästi. Mielenkiintoinen ristiriita voidaan kuitenkin huomata, kun tarkastellaan eri maiden suhtautumista homoihin. Españassa heteromiehet pelkäävät homoksi leimautumista enemmän kuin mitään; heille on kuitenkin OK huolehtia karvoituksistaan ja kantaa käsilaukkua. Vaikka Suomi on kokemusteni perusteella huomattavasti Españaa suvaitsevaisempi maa, kuitenkin edelleen monissa pohjolan saunaporukoissa moinen hienostelu leimattaisiin varmasti  homomaiseksi turhamaisuudeksi.