Kaverikuvia ja Ceutan syysmaisemia

Tänään olen järkkäillyt valokuviani. Espanjassa oleskeluni aikana minulla on ollut mukavasti aikaa satsata valokuvausharrastukseeni ja kameraa on tullut kannettua repussa aika paljon. Viimeisen kuukauden aikana olen saanut nauttia kolmen kaverini vierailuista, joten siitäkin syystä kamera on ollut kovassa käytössä ja muistikortille on tarttunut muutama aika kiva otos. Tässä siis vähän makupaloja Ceutan syksyisistä maisemista. Mukana on myös muutama otos Gibrlatarin visiiteiltä. Klikkaamalla kuvia voit tarkastella niitä täysikokoisena.

Kukonlaulu ja jokapäiväinen leipä

Elokuussa muuttaessani Ceutaan kaikki oli uutta ja aistit olivat herkkänä. Monet paikalliset tuoksut ja äänet jotka herättivät kiinnostusta, ovat nyt muuttuneet arkipäiväisiksi asioiksi joihin tuskin edes kiinnittää huomiota. Muutamien hyvien ystävieni vierailut täällä ovat kuitenkin taas muistuttaneet minua näistä erilaisuuksista.

Ensimmäinen yö uudessa kodissa on aina jotenkin vähän jännä. Koska täällä Pohjois-Afrikassa oli elokuussa melkoisen kuuma, ikkunoita oli pidettävä auki, jottei öisin olisi läkähtynyt täysin. Rankan matkustamisen ja viime lähtösäätöjen jälkeen olin melkoisen väsynyt kun painoin pääni tyynyyn ensimmäisenä iltanani afrikkalaisena.

Takapihamme "favela", jossa kukot tallustelevat vapaana. Vasemmalla ylhäällä näkyy moskeijan keltavinreät tornit. Kuva on otettu olohuoneemme ikkunasta.

Aamuherätys oli kuitenkin yllättävä. Takapihan muslimikorttelissamme asustelee nimittäin useimpia kanoja ja kukkoja, jotka tallustelevat vapaana talojen pihoille ja kauduilla. Noin puoli neljän aikaan aamuyöstä ne aloittavat kiekumiskonserttinsa, joka tottumattomalle kuulostaa yllättävän voimakkaalta. Tilanne oli minusta monessa mielessä huvittava. Se oli ensimmäinen kerta elämässäni kun oikeasti heräsin kukonlauluun ja kellonaikakin vastasi suunnilleen käsitystäni siitä, mitä sanonnalla tarkoitetaan.

Ensimmäisenä yönä minua valvotti myös alakerran leipomo, jossa leivotaan tuoretta vaaleaa patonkia kuusi päivää viikossa. Yöaikaan leipomon taikinaa sekoitetaan kooneellisesti vehkeellä, joka pitää järkyttävää kolinaa lähes koko yön. Myöhemmin minua on hämmästyttänyt kuinka valtavasti täkäläiset tosiaan syövät tuoretta vaaleaa pullaleipää. Muun muassa kämppäkaverini Antonio syö joka ikinen päivä lähes kokonaisen patongin, eikä voi edes harkita ruokailevansa ilman tuoretta leipää.

Onnekseni olen saanut osakseni melko hyvät unenlahjat, joten pystyn nukkumaan hyvin monenlaisissa paikoissa kovastakin melusta huolimatta. Ensimmäisen yön yllätyksen jälkeen, en ole häiriintynyt kukkojen kiekumisista enkä leipomon kolinasta. Niiden äänet ovat osa normaalia täystähälyä siinä missä viidesti päivässä koko kaupungissa kaikuvat muslimien rukouskutsutkin.

Uskonnollisista syistä korttelissamme ei voi herätä sianpieruihin. Ellei nyt omia tai kämppisten sikamaisia kaasupäästöjä lasketa sellaisiksi. Lampaita sen sijaan takapihamme favelassa on näkynyt. Noin kuukausi sitten muslimit viettivät paikallista lammasjuhlaa "fiesta de corderoa" ja jokainen naimisissa olevan miehen oli tuotava juhliin oma kokonainen lammas. Silloin lampaiden viimeiset määkinät ja niiden voimakas tuoksu levisivät asuntoomma takapihamme kautta.

Uimalakkipakko

Olin tänään ensimmäistä kertaa käymässä Ceutan uimahallissa. Paikka ei missään nimessä ole mikään Tapiolan kylpylän tasoinen keidas, mutta kelpo paikka palauttavan aamuharjoituksen (klo 11.30-12.30) tekemiseen kuitenkin. Saunasta saatoin vain haaveilla, mutta hallista löytyi toki vesijuoksuvöitä ja tilat olivat muutenkin siistit ja asialliset. Kotikenttämme kanssa samassa kompleksissa sijaitsevassa uima-altaassa pelataan kansallisen huipputason vesipalloa ja niinpä koko halli onkin nimetty ceutalaisen vesipallolegendan Guillermo Molinan mukaan.

Todellisena yllätyksenä minulle tuli, että espanjalaisissa tai ainakin ceutalaisissa uimahalleissa uiminen ilman uimalakkia on ehdottomasti kielletty. Aluksi luulin, että joukkuetoverini Pedro ja Wallace vitsailivat ja yrittivät vedättää minua kun he sanoivat ettei täällä voi uida ilman lakkia, mutta vasta kun nuori ja nätti uimavalvojatyttö tuli huomattamaan asiasta juurin kun olin pulahtamassa veteen, ymmärsin asian vakavuuden. Onnekseni ystävällinen hallityöntekijä lupasi kuitenkin lainata minulle talon kortsua ja sain vetää aamutreenini suunnitelmien mukaan.

Jälkeen päin jäin miettimään kyseisten säännösten motiiveja. Mitä ilmeisimmin kyse on hygieniasyistä. Kenties espanjalaiseten kayttämät voimakkaat hiustenhoitotuotteen liikavat vettä liiaksi liuetessaan altaaseen tai ehkäpä tummempi karvanlaatu tekee uima-altaaseen putoavista hiuksista näkyvämmän ongelman ja täten uimalakkien käytöstä on tehty pakollista. Suomessa jostain tuntemattomasta syystä kiellettyjen uimashortsien käyttö oli kylläkin täällä sallittua.

Härmäläisissä uimahalleissa uimalakki on pakollinen lähinnä vain keski-ikään ehtineillä ja sitä vanhemmilla mieshenkilöillä. Heidänkin keskuudessaan on monia, jotka ovat saaneet vapautuksen uimalakkipakosta hyvien geeniensä ansiosta.

Voiko mistään enää sanoa mitään

Luin äsken loistavan Sörkan Kierkekaardin blogitekstin otsikolla Näkinpuiston Spuge. Tekstissä oli paljon asiaa, mutta erityisesti minua kiehtoi ja jäi mietityttämään tiivistetty analyysi ajastamme, joka tuntui osuvan jotenkin äärimmäisen hyvin juuri tähän päivään. Tähän marraskuun kolmanteen, jolloin facebookin profiilipäivitykset ovat täyttyneet "vittu mitä paskaa" -lainauksista.

"Elämme aikakautta, jolloin mistään on mahdotonta sanoa mitään loukkaamatta jotakuta, ja siksi (näitä) asioita on parasta ajatella hiljaa mielessään."

Jotenkin tuntuu, että voidakseen rikkoa tämän normin sanojan on oltava äärimmäisen rohkea, älykäs, sivistynyt ja nokkela -eikä sekään usein riitä. Vaihtoehtoisesti joku hullu, humalainen tai muuten vaan omista sanomisistaan edesvastuuttomassa tilassa oleva saattaa pystyä lohkaisemaan painavia kommentteja ilman suurempaa kohua. Siksi myös pienemmillä lapsilla on hyvät mahdollisuudet sanoa maailmasta jotain tähdellistä, aiheuttamatta liialti pahennusta ympärillään.

Julkisesti omien mielipiteiden sanomisesti suoraan, ilman että loukkaa ketään, on kuitenkin tullut äärimmäisen vaikeaa. Vai mitä mieltä olette Alexander Stubb, Teuvo Hakkarainen ja ranskalaisen Charlie Hebdon -satiirilehden toimitus.

Manun kanssa löylyissä

Vain Suomessa voi törmätä sattumalta entiseen presidenttiin aatamin asussa. Minulla oli ilo ja kunnia kokea tämä ja monta muuta hienoa suomalaista erikoisuutta, kun pääsin kotiin piipahtamaan menneenä viikonloppuna. Muutaman päivän kestäneen pikavisiitin aikana pääsin nauttimaan monista suomalaisen kulttuurin erikoisuuksista ja helmistä.

Lauantaiaamuna Bratislavasta sapuneet saliharrit (futsalmaajoukkueen epävirallinen lempinimi) olivat hieman edustavammassa kunnossa kuin jääkiekkoilevat kollegat viime keväänä vaikkakin edellinen viikko oli vietetty samaisessa hotellissa, mistä leijonat kävivät keväällä huuhtomassa kultaa. Veljeni oli minua vastassa ja kyyitsi minut toivetteni mukaan lähes suorinta tietä Lauttasaaren legendaariselle saunaseuralle.

Maailman pehmeimmät löylyt ja kolme pulahdusta raikkaan syksyisen meriveteen toimivat parhaana mahdollisena palautteluna pelireissussa rasittuneille koiville. Nelossaunan löylyistä nauttiessa viereemme istui vanha ja ryhdikäs herrasmies, joka paljastui entiseksi tasavallan presidentiksi Mauno Koivistoksi. Käskyt kiukaalle lisättävistä kauhallisista lähtivät edelleen napakasti ja määrätietoisesti, niin kuin uskottavan johtajan olemukseen kuuluu.

Kohtaamisen jälkeen pohdimme yhdessä sitä, miten vaikeaa on selittää tämän tyyppisten tapauksien ulkomaalaisille. Myös kiusallisia väärinkäsityksiä saattaa tapahtua helposti tämän tapaisessa kulttuurien välisessä viestinnässä. Vai miltähän kuulostaisi esimerkiksi yhdyvaltalaisen kaverin korvaan seuraava: “I met our ex president in the sauna club last weekend.”

Saksalaisen "saunaseuran" mainos pirssin kyljessä.

Muita pidennetyn lomaviikonloppuni kohokohtia olivat muun muassa: monien frendien tapaaminen, entisen avomieheni valmistava päivällinen, ilta karaokebaarissa ja tanssiminen pöydillä Ihanaa leijonat ihanaa biisin tahtiin, Ei ole Kööpenhamina kuin ennen, sunnuntai aamun Hesari, FC Honka - HJK, vanhoihin futistuttuihin törmääminen, äidin valmistamat ruoat ja erityisesti kesämökkimme metsistä poimituista sienistä valmistetut soossit sekä lihapullat, pitkät kiirettömät iltapäivät yliopistoruokalassa hyvässä seurassa, kotini keittiön sohvalla löhöily, perheen kanssa oleilu, perinteset kahvitreffit Tapiolan vanhojen kavereiden kanssa, vierailu PPJ Eiran junnujoukkueen treeneissä, syksyn värikkäät lehdet ja monet muut jutut jotka java nyt tässä mainitsematta.

Vihapuhetta?

Jatketaan uskontoaiheisilla postauksilla.

33-vuotias neljän lapsen isä ammuttiin kuoliaaksi viime viikolla Ceutassa Principen kaupunginosassa. Karmaiseva tapaus oli iso uutinen kaupungissa ja viikonloppuna järjetetyt hautajaiset keräsivät valtavan määrän osanottajia ja huomiota. Paikallisen imaamin kommentit tapauksesta, jotka julkaisitiin useissa ceutalaisissä lehdissä, olivat suorasukaisia, kainostelemattomia ja voimakkaita.

"Dios está muy enfadado con quien le ha matado y quienes hayan podido mandarle matar... Les espera el infierno."

"Jumala (Allah) on hyvin vihainen murhaajalle ja sen mahdollisille tilaajille... Helvetti odottaa heitä."

YLÄKERRAN AVUSTUKSELLA

Sunnuntaina palasimme kotiin kaikin puolin rankalta pelireissulta Ibizalta mukanamme kolme maukasta sarjapistettä. Kolmen pelatun kierroksen jälkeen joukkueemme Unión África Ceutí on sarjataulukossa toisena. Sijoituksemme on ylittänyt lähes kaikkien odotukset, sillä (ennen kauden alkua ja edelleen) seuran virallinen tavoite on sarjapaikan säilyttäminen. Saatta kuitenkin olla niin, että joukkueemme hyvän alun takana on tiettyjä korkeampia voimia. Nimittäin...

pari viikkoa ennen sarjakauden alkua kävimme joukkueemme kanssa Ceutan katolisessa kirkossa hakemassa siunausta tulevaan kauteen. Iltapäivän harjoitusten jälkeen vedimme pitkät housut jalkaan helteestä huolimatta ja suuntasimme kohti kaupungin komeinta katedraalia. Perillä itse toimitus oli hyvin muodollinen ja nopeasti ohitse: pappi lausui muutaman vertauksen jalkapallon ja elämän yhteyksistä ja toivotti siunausta tulevaan kauteen. Lopuksi joukkueemme kapteenit kävivät laskemassa kukkakimput kirkon perällä sijainneen pyhimyspatsaan eteen. Monella tapaa kuvaavaa oli, että illan tärkein hetki tuntui olevan yhteisten valokuvien ottaminen lehdistöä ja perheitä varten.   

Minusta kyseinen tapahtuma tuntui lähinnä huvittavalta. Jollain tavalla se kertoo paljon täkäläisestä kulttuurista ja uskonnon roolista yhteiskunnassa. Kirkko on tiivisti läsnä monien espanjalaisten arjessa. Esimerkiksi ristisymbolien kantaminen kaulassa koruina tai iholla tatuointeina ja ristinmerkkien tekeminen kirkon ohi käveltäessä on yleistä ja normaalia. Joskus tuntuu kuitenkin siltä, että täkäläisessä katolilaisuudessa tärkeintä on että sen annetaan näkyä ulospäin. Ei niinkään se mitä ajattelee, tuntee tai tekee silloin kun muiden silmä välttää.

Ceuta on monikulttuurinen yhteisö ja noin puolet sen asukkaista on muslimeja. Myös joukkueemme oman kylän pelaajista viisi on islaminuskoisia. Kirkossa suoritettu vuotuisaksi perinteeksi muodostunut toimitus oli sen verran maallinen, että myös he olivat mukana kirkossa eikä asiasta tehty sen kummempaa numeroa. Pari päivää visiittimme jälkeen luin paikallislehdestä, että tällä kaudella vastaavanlaisia onnentoivotuksia paikallisille urheilujoukkueille aletaan toivottaa myös ceutalaisten imaamien toimesta.

Paikallislehdet El Faro ja El Pueblo julkaisivat näyttävät kuvalliset uutiset vierailustamme.

 

Koskakohan saisimme lukea Hesarista, että Helsingin hiippakunnan piispa toivottaa onnea Klubin tulevaan Veikkausliiga-kauteen ja erityistä siunausta Euro-kentille.  

Lounaalla ja bisnesmatkalla Marokossa

Eilen kävin kahden jengikaverini kanssa päiväretkellä Marokossa.

Aamutreenien jälkeen käymme hakemassa kotoa passit ja puolen päivän aikaan matkaamme rajan yli Castillejon kaupunkiin bisnes- ja lounasmatkalle. Ensimmäisellä kerralla kun matkustin rajan yli Marokon puolelle ihmettelin joka ikisessä kadun kulmassa liehuvia valatavan kokoisia Marokon punaisia lippuja. Huvittuneisuutta herättivät myös täyteen ahdatut taksit, tavalliset henkilöautot joissa saattoi olla parhaillaan jopa lähemmäs kymmenen matkustajaa. Nyt viidennellä kerralla liput ja nuijalla täyteen lyödyt autot eivät enää ihmetytä samalla tavalla.

Joukkutoverini Coca on hyvä matkaopas, sillä hän puhuu äidinkielenään arabiaaa ja tuntuu tuntevan puolet kaupungin väestöstä. Cocan autolla matka sujuu nopeasti ja vaivatta. Minulle jää mielikuva, että joka kulmassa törmäämme hänen sukulaisiinsa tai tuttuihin. Cocalla on pelaamisen ohella pieni sivubisnes. Hän välittää vaatteita parin kaverinsa kanssa jälleenmyytäväksi Espanjan mantereelle. Kuuminta kamaa näillä markkinoilla tuntuvat olevan tekijänoikeuksille pyllistävät jäljennökset Eurooppalaisten suurten futisjoukkueiden pelipaidoista ja joukkueiden virallisista verryttelypuvuista. Myös muut merkkivaatteet menevät kaupaksi.

On käsittämätöntä huomata kuinka valtava määrä vaatteita ja tavaraa pienen kaupungin kaduilla on myynnissä. Farkkuja, pikeepaitoja, t-paitoja, kauluspaitoja, surffishortseja, kenkiä, laukkuja, aurinkolaseja, kelloja, koruja, elekrtoniikkaa, kosmetiikkaa, mitä vaan ihminen voi keksiä voivansa myydä. Gucci, Dolce & Gabbana, Lacoste, Martini, Armani, Hilfiger, Polo, Fred Perry, Paul Smith, Quicksilver, Nike, Adidas, Puma, Rolex, Tag Heuer, Ferrari, Mont Blanc, Carrera, Ray Ban ja niin edelleen ja niin edelleen. Kaikki taatusti feikkiä.

Basaareista voi ostaa toki myös paikallisia kankaita, perinteisiä arabityyliin koristeltuja kaapuja, suippokärkisiä kenkiä ja paikallisia leivoksia sekä monenlaisia markkolaisia ruokaherkkuja. Paikallisherkuista ceutalaisten joukkuetovereitteni erityissuosiossa on marokkolainen Fanta, joka huomattavasti oranssimpaa ja makemapaa, kuin juoman eurooppalainen versio.   

Käymme hakemassa tutuilta kauppialta Cocan tilauslistalla olevat vaatteet. Listalta löytyy aika monta Cristianon Real Madrid -palipaidan uutta mallia. Sen jälkeen syömme paikallisen halal-lihasta tehdyn kebabin, jota kutsutaan Shawarmakis. Coca käy myös parturissa trimmaamassa kampaustaan ja partaansa. Hinta operaatiolle on 20 dirhamia eli vajaat kaksi euroa.

Kello kolmen aikaan ylitämme rajan jälleen ja palaamme Espanjan ja Euroopan Union alueella. Saavumme kotiin parahiksi siesta-aikaan. Omaan reppuuni matkalta tarttuu muutamat uudet kalsarit, kello, taateleita, manteleita ja pähkinöitä. Kameraa en ole vielä näille reissuille viitsinyt kantaa mukanani, mutta lupaan että jossain vaiheessa on myös kuvaraporttia tarjolla Marokon basaareista.   

Kokemusten jakamisesta

Kun matkustaa tai asuu ulkomailla, tulee ympärilläolevia asioita lähes koko ajan verrattua siihen miten asiat ovat koti-Suomessa. Myös tämän blogin kaksi ensimmäistä tekstiä ovat käsitelleet kulttuurieroja ja kokemuksia, jotka olen kokenut erikoisiksi verrattuna siihen mitä olen Suomessa tottunut. Tietysti mitä pidemmän aikaa ulkomailla viettää sen arkipäiväisemmiksi erikoiset kokemukset muuttuvat. Asun nyt toista vuotta Españassa, niinpä esimerkiksi siesta, tuore vaalea leipä, päivittäinen auringonpaiste, palmut, kenkien käyttäminen sisätiloissa, miesten paljaat sääret, halpa kalja, kaduilla kauniiden naisten perään viheltely, jalkapallon ja urheilu ylitarjonta sekä monet muut seikat tuntuvat jo hyvin normaaleilta arkipäiväisilta asioilta.

Blogia näpyttelemässä. Kotimaassa ei kyllä tulisi mieleenkään laittaa Suomen lippua seinälle. Täällä Ceutassa se tuntui kuitenkin jotenkin luontevalta, kun lipun matkalaukun pohjalta löysin. Lipun vieressä GFT:n viiri. Kai näillä yrittää luoda jonkinlaista kodikkuuden tunnetta. Vasemmalla lipaston päällä on elektroninen valokuvakehys, jossa pyörii vanhoja kuvia.   

Usein sanotaan, että suhde kotimaahan ja identifioituminen synnyinmaahansa vahvistuu, kun asuu ulkomailla ja se on varmasti monessa mielessä totta. Tyypillistä ja kliseista on, että
ulkosuomalaiset alkavat ikävoidä kaiholla ruisleipää, saunaa ja kesämökin järvimaisemia. Yleensä eniten kuitenkin ikävöidään ihmisiä: perhettä, ystäviä, sukulaisia ja omasta menneisyydestä tuttuja naamoja. Omasta puolestani voin sanoa, että ikäväni on kohdistunut lähinnä ihmisiin ja sitä kautta myös sellaisiin asioihin, joita voin kokea vain suomalaisten tai Suomessa asuvien ystävieni ja läheisteni seurassa.

Jonkinlaisesti kaipuusta kertoo kai sekin, että olen kuunneellut viime aikoina netin kautta suomalaisia (ja välillä tosin kaiken muunkin maalaisia) radiokanavia. Viime viikolla radiofilosofi, kolumnisti ja kirjailija Tuomas Nevanlinna kertoi Amerikassa asuessaan oivaltaneensa ikävöivänsä eniten suomalaisia sisäpiirin vitsejä. Nevanlinna totesi Tukevasti ilmassa -ohjelman kansallisia identiteettejä käsitelleessä keskustelussa, että Spede-vitsien jakaminen jenkkien kanssa oli täysin mahdotonta ja se oli asia joka sai hänet kaipaamaan Suomea. Pointtina oli että vain Suomessa pitkään asunut ihminen voi ymmärtää perusteellisesti sen, mitä kaikkea Spede-instituutio merkitsee ja sen sellittäminen ulkomaalaisille normaalin soljuvan keskustelun lomassa on aivan liian monimutkaista.

Myös minun blogissani on pitkälti kyse tästä asiasta. Näen ja koen päivittäisessä arjessa paljon asioita, jotka tuntuvat minun espoolaisesta näkövinkkelistä oudoilta ja erikoisilta. Olen tietääkseni Ceutan ainoa suomalainen eikä muutenkaan muita pohjoiseurooppalaisia girejä, joiden kanssa ihmetyksiä voisi jakaa, ole juurikaan täällä näkynyt. Niinpä näiden "onpas hassua ja erikoista" -kokemusten ja tuntemusten jakamiseen tarjoutuu hyvin vähän mahdollisuuksia elävissä ihmiskontakteissani. Erikoisten asioiden ihmettely seurassa on huomattavasti antoisampaa kuin yksin ja siksi olen halunnut jakaa näitä kokemuksia kanssanne tämän blogin muodossa.

Luotolle

Kävin tänään naapurissamme sijaitsevassa Ceutan kuninkaallisessa kauppahallissa ostamassa vihanneksia. Puolikiloa porkkanoita ja kolme pientä kerää salaattia maksoivat yhteensä 2,30 euroa. Sattumalta mukanani ei ollut viisikymppistä pienenmpää seteliä, eikä taskun pohjalta myöskään löytynyt riittävästi kolikoita ostosteni maksamiseksi. Osasin jo odottaa ongelmia, kun tajusin tilanteen. Ennustukseni kävivät pian toteen kun myyjä totesi ettei hänella ole kassassa kyllin vaihtorahaa noin isoille summille. Valittelin tilannetta ja valmistauduin raahautumaan läheiseen ketjumarkettiin Coviraniin. Harvahampaisen myyjän välitön reaktio oli kuitenkin leveä hymy ja toteamus: "Ei syytä huoleen. Maksat kun sinulla on pienempää ja kerkeät!" Hieman hämmentyneenä tilanteesta otin tarjouksen vastaan, kiitin ja lupasin tulla maksamaan ostokseni ensitilassa, heti mañana.

Lyhyen kotimatkani aikana ilmaiset vihannekset käsikahvassa heiluen rupesin vertamaan tätä mikrotason tilannetta Euroopan tämän päivän taloussekamelskaan. Etelä-Euroopan maiden holtitonta pitkään jatkunutta velanottoa ja -antoa pidetään suurimpana syynä tämän päivän ongelmille. Säntillisessä Suomessa välimereläisten vastuuntunnoton luotolla eläminen on nähty pelkästään negatiivisessa valossa. Liiaksi velaksi eläminen on nähty välillä jopa osoituksena näiden maiden ihmisten vastuuttomista ja epäluotettavista ominaisluonteenpiirteistä.

Tässä arkipäivän kohtaamisessa koin kuitenkin nähneeni myös kolikon toisen puolen. Mutkaton ja huoleton tapa suhtautua rahaan voi toki tuoda isossa kuvassa suuria ongelmia huomiselle, mutta siinä on myös hyvät puolensa. Tarkoitukseni ei tietenkään ole puolustella eteläeurooppalaisten maiden vastuutonta talouspolitiikkaa. Halusin lähinnä tuoda esille näkövinkkelin täkäläisestä arjesta, joka kenties osoittaa ettei asoita tulisi nähdä liian mustavalkoisesti. Minulle tästä luottamukselluisesti ja luotollisesta kaupankäynnistä jäi hyvä mieli ja huomasin löytäneeni positiivisen puolen asiassa, jota viime aikoina mustamaalattu isoin teloin etenkin pohjoisen ihmisten medioissa ja mielissä. Ehkä  oivallukseni ja pointtini olikin juuri siinä, ettei esimerkiksi maan politiikkojen päätöksistä tai taloustilanteesta tulisi tehdä liian pitkälle meneviä yleistyksiä kyseisen maan kansalaisten ominaispiirteistä.

Käsilaukkuja, suoristusrautoja ja säihkyviä sääriä

Españalainen muoti eroaa suomalaisesta monessa mielessä. Täällä on sosiaalisesti täysin hyväksyttävää, että kuka tahansa mies peilaa itseaan huolella ja pitkään laittaessaan hiuksiaan ja vaatetustaan kuosiin. Föönin ja suoristusraudan käyttö ei ole millään tapaa tavatonta, vaan täysin normaali rutiini ennen illanviettoon lähtöä. Esimerkiksi kämppäkaverini Antonio suoristaa hiuksensa kuosiin raudan avulla aina kun on tiedossa vähänkin merkittävämpi syy kaunistautua. Hiustenhoittuotteiden lisäksi myös hajuvesiä myydään ja ostetaan paljon, eikä niiden käytön kanssa todellakaan säästellä. 

Tyylikkääksi pukeutumista ei ujostella ja superhalvat hinnat mahdollistavat sen, että vaatekaappia uusitaan tiuhaan tahtiin. Zara, Mango, Pull & Bear, Bershka ja monet muut kansainvälisesti suositut ja varsin pätevät muotivaateketjut ovat españalaista alkuperää.

Täällä Ceutassa olen jo toista vuotta peräkkäin joukkueemme ainoa pelaaja, joka ei aja (tai vahapoista) säännöllisesti säärikarvojaan. Voi olla, että minua pidetään hieman outona sen takia, mutta toistaiseksi olen ollut sen verran juro ÄIJÄ, etten ole vielä antautunut moiseen turhamaisuuteen. Mielestäni on myös hieman hölmön ja irvokkaan näköistä, kun tummakarvasilla joukkuekavereilla puskee piikikästä sänkeä joka paikkaan jo muutama tunti karvanpoiston jälkeen.

Edellämainittujen seikkojen lisäksi olen kiinnittänyt erityisesti huomiota Härmään toistaiseksi rantautumaton ilmiöön, joka on miesten käyttämät käsilaukut. Täällä lähes kaikki raavaan miehen tunnusmerkit täyttävät nuoret jätkät käyttävät kännykän, avainten ja lompakon säilyttämiseen taskujen sijaan pieniä olan yli heitettäviä laukkuja, jotka muistuttavat erehdyttävästi naisten käsilaukkuja.

Seura tekee kaltaisekseen ja paikallisen muodin vaikutteita on vaikeaa yrittää välttää täydellisesti. Tällä hetkellä integroitumiseni españalaiseen yhteiskuntaan on siinä vaiheessa, että fööniin tai suoristusrautoihin päin en ole vielä vilkaissutkaa ja karvat ovat toistaiseksi pysyneet koivissani.  Hajuvesiä käytän edelleenkin hyvin maltillisesti, mutta kenties kynnys hajusteen suihkaisemiseksi on madaltunut hieman aiemmasta. Vaatekaupoilla olen käynyt ja käsilaukun hankintakin on jo laitettu harkintaan.

Nämä ilmiöt eivät vielä toistaiseksi ole rantautuneet Suomeen, ainakaan kovin näkyvästi. Mielenkiintoinen ristiriita voidaan kuitenkin huomata, kun tarkastellaan eri maiden suhtautumista homoihin. Españassa heteromiehet pelkäävät homoksi leimautumista enemmän kuin mitään; heille on kuitenkin OK huolehtia karvoituksistaan ja kantaa käsilaukkua. Vaikka Suomi on kokemusteni perusteella huomattavasti Españaa suvaitsevaisempi maa, kuitenkin edelleen monissa pohjolan saunaporukoissa moinen hienostelu leimattaisiin varmasti  homomaiseksi turhamaisuudeksi.